Haparanda - Luleå

Hitch-hiking: Haaparanta - Luleå (19.7.2006)
Distance: 128 km
Time: around 4 hours
Lifts: 3

Ah aamun raikkaus! Katsoin taivaalle: ei pilven pilveä! Hyvä päivä tulossa, vaikka yön kylmyys upposi vielä luihin ja ytimiin. Laitoin toisen neuleeni päälle ja rinkan selkään. Tarkistin kännykästä ajan, ja totesin tyytyväisenä, ei vielä kahdeksaakaan. Liftipaikka häämötti parin sadan metrin päässä, leveä P-alue lähellä Haaparannasta lähtevän E4-tien alkukohtaa. Laskin rinkan ja rouskutin aamupalaa. Normaalisti en syö tai juo samaan aikaan kun liftaan tien poskessa. Luulen sen vaikuttavan negatiivisesti kyydin saamiseen.

Odottelin parkkipaikalla vajaan tunnin. Autoja liikkui kuin aamuruuhkassa konsanaan! Suurimmassa osassa vain kuski, mutta kukaan ei pysähtynyt. Ehkä olin pukeutunut liian tummiin vaatteisiin? Tummat vaatteet ovat harvoin puoleensa vetäviä. Vedin kirkkaan keltaisen sadetakkini päälle, ojensin käden liftatakseni ja kappas vaan, auto pysähtyy lähes saman tien. Juoksen innoissani pysähtyneen pirssin luokse, avaan takaoven ja huomaan kolme iäkästä hieman pettyneen näköistä henkilöä. "Luulin, että olit tyttö", sanoi kuski. Loistavaa, sadetakki toimi. Sain kyydin viidenkymmenen kilometrin päähän, ja matka meni todella nopeasti. Lähes välittömästi selvisi, että koko poppoo oli Jehovan todistajia. Keskustelut pyörivät aiheen ympärillä.

Jäin pois kaupungissa, jonka nimeä en nyt muista. Aurinko oli jo noussut reippaasti ja paistoi kirkkaasti - suoraan silmään. Kauan ei tarvinnut siristellä, kunnes keski-ikäinen mies kurvasi tien sivuun. Hän kääntyi jo parin kymmenen kilometrin jälkeen pois A4:ltä. Samalla kun nostelin rinkkaa autosta pois, oli risteykseen pysähtyneen auton sähköinen etuikkuna laskettu alas. "Liftar du, huh?", kuului autosta. "Javisst, till Luleå..", sanoin äänekkäästi tien toiselta puolelta samalla kun edellinen liftikuski kaasutteli jo Länteen päin. "Kom in då."

Kyllä sitä liftaamalla etenemään pääsee. Pääsee, vaikka mitä väittäisivät. Tietenkin riippuu tekijästä jos toisestakin, mutta harvoin se näin helppoa on. Sain siis liftikyydin tuntemattomasta paikasta suoraan Luleåån saakka ilman eksplisiittisiä liftaamisen eleitä (kuten käden ja peukalon nostaminen liftausasentoon). Rinkka ja autosta poistuminen paikassa, missä ei ollut muuta kuin E4 ja siihen liittyvä tuntematon sivutie riittivät tällä kertaa.

Vaikka taitavasti heitinkin muutaman fraasin ruotsiksi, ei se tarkoittanut että olisin osannut kommunikoida yhtään sen enempää maamme toisella virallisella kielellä. Etenkin, kun nelikymppinen kuski puhui kovin hassulla murteella sekä ruotsia että englantia. En ole aivan varma kumpaa hänen puhumaa kieltä ymmärsin vähemmän. "Maigölkoutoshuul", eli "tyttäreni käy koulussa". Pohjoismaissa liftatessa harvoin joutuu tilanteeseen, jossa kommunikointi on hyvin vaikeaa. Yleensä viimeistään englannilla selviää vähintään välttävästi - varsinkin Ruotsissa. Mutta ei tällä kertaa. Ja se oli ihan avartavaa.

Matka sujui leppoisasti. Juttelimme sen mitä kykenimme. Jouduin oikein kunnolla palauttamaan mieleen ruotsin kielioppia ja sanastoa. Ja sehän oli vaan plussaa. Jäin pois ehkä kuuden kilometrin päässä Luleån keskustasta, ja kävelin suoraan Unescon maailmanperintökohteeseen: Luleån kirkkokaupunkiin.

Matkalla ohitin hautausmaan ja löysin kuolleen perhosen. Kirkkokaupungin keskellä, siellä oli iso kirkko. Ja paljon pieniä mökkejä. Niistäkö sitten herui maailmanperintökohteen arvonimike? Ei. Koko mesta on edelleen aktiivisessa käytössä. Ja turistikulttuuri ei ole ainoa, mikä siellä kukoistaa. Rehevien ja paikoitellen rehottavien pihapiirien ympärillä kaareilevat punaiset puusta rakennetut, ja talvella varmasti kylmääkin kylmemmät mökit täyttyvät joitakin kertoja vuodesta omistajistaan. Kyllä, mökit ovat yksityisessä omistuksessa, mutta niissä saa asua vain joitakin päiviä vuodesta. Aina silloin, kun alueella on, toisinaan useitakin päiviä putkeen kestäviä kirkollistapahtumia.

"Ai vain joitakin päiviä... Noh, saako asua viikon?", kyselin oppaalta. "No.. ehkä viikon voi asuakin", opas vastasi. Epämääräistä. "Saako asua kaksi viikkoa yhtä menoa?", intin vielä. "Ei.. kaksi viikkoa on jo liikaa." Todella epämääräistä. Mutta erikoista. Siksi se on maailmanperintökohde.

Hengailin, hyppäsin paikallisliikenteen linja-autoon ja hyppäsin pois Luleån keskustassa. Positiivinen yllätys, vaikka olinkin sekoittanut Umeån ja Luleån keskenään. Luulin saapuneeni siihen vireämpään ja suurempaan, 100 00 asukkaan opiskelijakaupunkiin. Se menikin toisin päin. Täällä oli 30 000. Ja aurinkoa, ja ihmisiä, jotka lauloivat puistossa.

Kävin ostamassa lusikkahaarukkaveitsi-yhdistelmän vaelluskaupasta, paistettua tofua purkissa sekä nuudeleita todella tulisella kastikkeella. Tulisuuden astetta en tiennyt vielä siinä vaiheessa, kun vasta virittelin keittiötä keskelle erästä Luleån keskustasta löytyvää puistoa. Trangiaan tulta ja kokkailemaan. Hetken päästä vettä vuosi silmästä ja puhalsin tuskissani kämmeniä vasten. Hönkäys oli kuuma. Tofu oli erinomaista.

Kävelin ja tutustuin kaupunkiin. Ei paljon kerrottavaa. Taloja ja ihmisiä. Kello kävi kymmentä, tarkastin bussipysäkin kartasta jonkin kivan vihreän alueen meren rannalta. Hyppäsin paikallisbussiin ja huristelin ehkä reilu 5 kilometriä, ehkä vajaa 10, Etelään. Luulin, että saisin olla yksin. Näin karavaanin. Lopun pystyi arvaamaan.

Karavaanarit eivät ole yksin missään. Jos on yksi karavaanari, on tuhat. Tämä oli ehkä siitä poikkeuksillista, että tuhat ei riittänyt. Kantrirokki soi, lapset juoksentelivat ja ajoivat pyörällä sinne tänne ja autoja, ei hyvänen aika niitä oli paljon. Tein nopean tilannekatsauksen: olen päätynyt keskelle karavaanien kokoontumisajoja. 1) Voin kävellä jonkin kilometrin, löytää hiljaisuuden. 2) Antaa väsymykselle periksi. Muistaa, mitä luin aamulla Haaparannassa ("Hiljaisuus löytyy äänten keskellä"). Leiriytyä lähimaastoon, ja nukahtaa nopeasti.

Heräsin aamulla tyytyväisenä kakkosvaihtoehtoon. Alueelta löytyi suihkut ja wc:t. Luksusta. Kävin karavaanarikuppilassa aamukahvilla, oli tujua. Heräsin uudestaan! Annoin kahvin vaikuttaa niin kuin kahvi monesti vaikuttaa, fiilistelin ja odotin vielä hetken. Kohta lähtisin etsimään lähintä moottoritien liittymää.

Tornijo - Huaparanta, täältä tullaan!

Hitch-hiking: Kajaani - Tornio (18.7.2006)
Distance: around 400 km
Time: 8 hours
Lifts: 8

Veri vetää tien päälle... Alunperin minun piti jäädä kesäksi Suomeen, viljellä kasvimaata ja ottaa rennosti. Mutta ei se aina vaan ole niin helppoa. Pieni yhden yön vaellusretki Paavon ja Tuomaksen kanssa, sekä yhtä lailla teltan ja retkikeittimen hommaaminen herätti matkustuskipinän. Se taas sytytti tulen. Pakkasin rinkan ja lähdin Pohjoiseen.

Matkasin serkun kyydillä yötä myöten Kajaaniin, jossa nukuttiin lentokentän vieressä muutama tunti. Maantain pilvetön taivas oli vaihtunut epäilyttävän synkkiin sadepilviin. Olin kuitenkin täynnä matkailuintoa, jota ei tuleva pieni sadekuuro paljoakaan vähentänyt. Lähdin jo ennen kahdeksaa liftaamaan Kainuun Portti -nimiseltä Neste-huoltoasemalta. Itse paikasta voisi sanoa, että "bad idea". Ainakin silloin, jos on Pohjoiseen päin liftaamassa. Odotin yli kaksi tuntia, jonka jälkeen märän reissumiehen korjasi kyytiin paikallisen koulun rehtori. Kertoi, että olin valinnut huonon paikan liftata. Kokemuksen rintaäänellä yhdyin mielipiteeseen - onnellisena, pääsinhän sentään parempaan ja sateettomaan paikkaan. Kymmenen kilometriä eteenpäin, odotusta puolituntia ja sain seuraavan kyydin taas joitakin kilometrejä eteenpäin, sopivasti Kajaanintien risteykseen. Ystävällinen, lakkoja poimimaan menossa ollut mies lahjoitti minulle Suomen kartan, josta oli suurta iloa loppumatkalla!

Taas odotin ja odotin, mutta nyt tien päässä sentään häämöttäisi jo Oulu. Fiilikset oli korkealla, vaikka Ouluun en tosin saapunut vielä moneen tuntiin. Sain ensin kyydin Vaalaan, tuonne vajaan neljän tuhannen asukkaan kuntaan, joka herää henkiin kesällä pienine kylätapahtumineen ja kesämökki-ihmisineen, ja painuu taas talviunelle kylmyyden myötä. Pysytellen koko ajan Kajaanintiellä, hyppäsin pois Vaalan liepeillä sijaitsevalle maantiekahvilalla. Join tsumpit, ja jatkoin matkaa. Jota kuinkin näillä paikkein matkainto kohosi jonnekin hyvin korkealle: aurinko alkoi paistamaan, vaatteet olivat jo kuivuneet aamun koettelemuksista - hymyilytti.

Usean vastaantulevan, hymyilevän, mutta ohimenevän autoilijan jälkeen VR:n paku kurvasi tien sivuun. Autossa lymysi pari minun ikäistäni VR:n työntekijää, tyttö ja poika. He kääntyivät jo parinkymmenen kilometrin jälkeen pois päätieltä, mutta se ei haitannut. Kuski oli ihmeissään: merkillistä, vieläkö joku liftaa nykyään? Juu. Ihan yksinkö menet, Ruotsiin? Juu. Eikö pelota yhtään? Eei.. Eikä koko matkalla pelottanutkaan. Tai ehkä yhden kerran ihan vähän. Mutta siitä sitten myöhemmin.

Leppoisaa jutustelua, jonka jälkeen toivotin erinomaiset kesät, ja käppäilin bussipysäkille uutta kyytiä odottamaan. En enää edes muista missä olin. Ouluun taisi olla matkaa noin 70km. Aurinko porotti jo täyttä häkää, ja kello oli vähän yli puolen päivän. Hyvä että ehdin edes hengähtää, niin taksi pysähtyy. Avaan oven, ja nuori kaveri, jolla oli hassu parta, kysyy hämmästellen, että maksanko minä kyydistä mitään. Sanoin että maksan kolme euroa (sen verran löytyi taskun pohjalta). Kaveri katsoi eteenpäin ja mietti. Kolme euroa. Jo ennenkuin vastahakoinen ääni oli sanonut, että "no tule vaan", olin jo sisällä autossa. Jutustelu asiasta jos toisesta lennätti meidät Ouluun, jonne pysähdyttyämme kuski sanoi haluavansa kyydistä vain kaksi euroa. Upeaa, ajattelin. Euro alennusta!

Kävelyä pari kilometriä moottoritien liittymään. Pari tyyppiä heitti minut seuraavaan liittymään, josta sain taas nopeasti kyydin viidenkymmenen kilometrin päähän. Tämä kaveri oli asunut Helsingissä jonkin aikaa, johon turhauduttuaan oli muuttanut Pohjoiseen ja maalle.
Vaikutti onnelliselta ja tasapainoiselta perhe-elämää viettävältä tyypiltä. Koiria juoksentelee pihalla, ja vaimo harrastaa agilityä. Pystyin hetkellisesti näkemään hänessä oman tulevaisuuteni piirteitä. Maaseutu kuulostaa hyvältä. Pohjoinen kuulostaa siltä, että sen tilalla voisi olla Etelä.

Hyppäsin pois, ja Tornioon oli enää ehkä 80 km. Matkaa oli jo taittunut kivasti, ja tiistain määränpää ei ollut enää kaukana. Peukku pystyyn, ja vitsi mikä tuuri kävi heti. Ruotsalainen rekka pysähtyi, ja oli matkalla aina Luleåån asti. Kieltäydyin tarjouksesta ja sanoin jääväni pois Torniossa. Tämän nuoren kaverin elämä pyöri kuukausisyklissä siten, että viikko palomiehenä, kaksi rekkakuskina ja viikko lomaa. Varsinkin rekkakuskin hommat toi suuren lisätienestin ansioihin, mutta sen viemä aika ihmissuhteilta ei kuulemma ollut sen arvoista. Ei tietenkään.

Loppumatka meni todella nopeasti! Hauska oli rupatella englanniksi pitkästä aikaa, mutta olipa liftikyyti kuinka mukava tahansa, on aina myös mukava hypätä autosta ulos uuteen maailmaan. Uudessa maailmassa olinkin, ensimmäistä kertaa Torniossa. Huolimatta vain muutaman tunnin yöunista, olin energinen ja onnellinen. Kävelin turhan raskaan rinkkani kanssa pitkin kaupunkia, Haaparannan puolelle, jatkaen aina A4-tielle, jossa tapasin pari saksalaista liftaria. Olivat muistaakseni matkalla Ylitornioon. Jostain syystä vaihdoin heidän kanssaan vain muutaman sanan, ja jatkoin tallustelua.

E4:n varrelta löytyi myös lyhyt (10km) vaellusreitti. Vaikka kello läheni yhdeksää, oli valoisaa kuin keskipäivällä! Yllättävän energisenä poikkesin vaellusreitille parin kilometrin verran, mutta ilman asianmukaisia itikankarkoittimia päätin kuitenkin etsiä yöpaikan, jossa sikiäisi vähemmän hyttysiä. Kävelin vielä reilun tunnin verran päämäärättömästi, kunnes eteeni avautui upea yöpaikka: kosken varrella oli vanha leirintäalue, kotineen ja pienine punaisine mökkeineen. Kodasta löytyi pari vaellusreissulla olevaa suomalaista. Join heidän kanssaan iltakahvit, ja kömmin ikkunan kautta yhteen punaisista mökeistä. Raukeana, ja nyt vaaka-asentoon päästyäni myös hyvin väsyneenä suljin silmäni. Ehdin juuri ja juuri antaa Kiitoksen upeasta päivästä, kunnes olin jo unten mailla...

Kuvia selityksineen:

Lähes päämäärätöntä kävelyä länsinaapurissa. Tien päähän päästyäni olin väsynyt, mutta raukea.

Pääsin tien päähän, ja kauemmaskin. Kello on hieman yli kymmenen illalla, ja talot ovat kauniita.

Kävelin Haaparannassa vielä hetken ja toisen hetken. Kävelin omakotitaloalueen läpi. Kävelin joen vartta pitkin, kunnes kuulin jonkun huutavan läheisestä kodasta: "tuu kahville". Iltakahvin jälkeen kipusin läheltä löytyvään mökkiin, pistin pitkäkseni ja nukahdin saman tien.

Heräsin puoli viiden aikoihin. Oli meinaan kylmä ja raikas sää! Lyhyen aamujumpan jälkeen vetäydyin kotaan ja keitin trangiassa tsumpit. Oli kyllä hyvät kahvit!

Kahvit juotu ja rinkka pakattu: mies on valmiina reissuun. Kävelin läheiselle rautatiesillalle, ja ylittäessäni siltaa Tornion puolelle, löysin rajamerkin. Gansta-Luser. Hymyilin, ja jatkoin matkaa läheltä löytyvälle kirkolle. Kotvan päästä olin samaisen rajamerkin kohdalle menossa toiseen suuntaan. Torimyyjät pystyttivät kojujaan Haaparannan keskustaan - minä jatkoin matkaa aina maantien alkuun saakka. Nyt jätän Pohjoisen ja asetan suunnaksi Etelän!

Tienpäällystystä ja Helsingin Viikki

Hitch-hiking: Jyväskylä - Helsinki (8.7.2006)
Distance: around 280 km
Time: 3 hours
Lifts: 2

Heipä hei,

Vierähti melkoisesti aikaa sitten viime postauksen. Päätin silloin joskus kirjoittaa jotain "jokaisesta" liftauksesta, niin yritetään sitten pysyä päätöksessä. Tähän tarvitaan hieman muutaman viikon takaisia muisteluita, sekä heittomerkkejä. "Jokaisen" liftikyydin muistaminen on viimeviikkoisen Ruotsi-Suomi liftimittelön vuoksi mahdotonta. Mutta palatkaamme kahdeksanteen päivään heinäkuuta 2006.

Kaipuu rakkaan tyttöystävän luo Helsinkiin kävi liian suureksi, ja lähdin hyvissä ajoin, ehkä jo ennen kymmentä, tien poskeen vakiopaikalle hymyssä suin liftaamaan. (Vakiopaikkahan on Vapaudenkadun Tourulan puoleisessa päässä, Tourujoen ja moottoritien vieressä, eli tässä. Tätä kautta pääsee sekä Itään että Etelään: Vaajakosken ABC:ltä haarautuu tie Lahteen sekä Kuopioon). Tuona maanantaisena aamuna sää oli aivan upea. Kyytiä olisi voinut odotella pidempäänkin ihan positiivisin mielin, mutta ei kulunut montaakaan minuuttia, kun valkoinen Transit kurvasi tien sivuun. Nostin juuri maahan laskemani rinkan selkään ja otin muutaman juoksuaskeleen autoa kohden. Kohteliaisuussyistä ei viitsi laahustaa sitä pariakymmentä metriä, joka jää liftarin ja pysähtyneen liftikuskin väliin, varsinkaan tässä tapauksessa, kun ollaan moottoritiekyltin väärällä puolella.

Sain kyydin suoraan Lahteen! Tässä tilanteessa voi olla melko varma, että perille Helsinkiin tulee pääsemään kahdella kyydillä. Ja näin kävikin. Jyväskylä-Lahti -väli meni melko nopeasti ja leppoisasti. Puhuimme kuskin, noin kolmekymppinen perheenisän kanssa 95%:sesti hänen työstään, eli tienpäällystyksestä. Kuulemma loistojobi. Työaika vuoden tasolla kuusi kuukautta (touko-lokakuu), palkka hirmuinen ja, kuten voi tuosta kuudesta kuukaudesta päätellä, työssä on myös kiitettävät lomat. Monet meinaan tekevät niin, että kesät kuluvat Suomessa katutöissä, ja talvet puolestaan Thaimaassa riippukeinussa. Mielenkiintoisinta tässä oli kuitenkin se, että kaveri kertoi työstään ihan "fiiliksissä". Sellaista niin valitettavan harvoin näkee. Kuin lähetystyössä konsanaan, sain pitkien hehkutuksien aikana puhelinnumeron, johon soittaa, jos (kun) päätän ryhtyä tienpäällystäjäksi.

Hyppäsin Lahden Tähtihovilla (?) pois, ostin huoltoasemalta Teho-energiajuoman ja käppäilin moottoritien liittymään. Ehdittyäni ottaa vain muutaman hörpyn tuosta liian koukuttavasta guarana-tauriini-kofeiini-juomasta (joiden kuluttamisen kanssa saa tosiaan olla varovainen), auto pysähtyi. Uskomaton tuuri, ajattelin. Kömmin pelkääjän paikalle varoen läikyttämästä juomaa joka puolella, ja matka jatkui. Ja jatkuikin mukavissa tunnelmissa! Jutustelimme pitkään Helsingin Viikistä, joka pienoisista (lähinnä palvelu)ongelmistaan huolimatta kuulostaa erinomaiselta pk-seudun asuinpaikalta. Asukkailla on muun muassa mahdollisuus omaan, ihan pihapiirissä sijaitsevaan kasvimaaplänttiin. Kuinka loistava keino tutustuttaa kerrostalojen ihmiset toisiinsa! Kasvimaan lisäksi (yhteisö)alueella on paljon muitakin asukastoimikunnan aktiviteettejä. Tämä mukava nainen kertoi myös alueen luonnonrunsaudesta, joka toimii kuulemma erinomaisesti vaikkapa päiväreissun kohteena. Täytynee pitää mielessä.

Saavuin jo yhden maissa Helsinkiin. Tämä ei tietenkään vielä tarkoittanut että olisin ollut yhdeltä kotona, vaikka Helsingissä nyt asunkin. Pikemminkin tämä tarkoitti, että olin kotona kahdelta. Mutta kaikenkaikkiaan jäi loistava fiilis.

Second lift this summer

Hitch-hiking: Hankasalmi - Jyväskylä (1.7.2006)
Distance: around 40km
Time: 50min
Lifts: 1

Beautiful! From this ancle I see no coulds but perfect blue sky and I can feel the bright sun giving life to dem veggies growing on the other side of the window. Conscious decision to stay in Finland and basically in Jyväskylä for the whole summer. We had a chance to grow stuff in our little garden (9x7 metres). Quite a lot of vegetables, herbs and flowers witnessing the miracle of life. Unbelievable, stuff growing and living it on.

Yesterday I went to the summer cottage of my girlfriend's parents. Others stayed there but I had to leave today to pack stuff because the day after tomorrow I'm moving to Helsinki. So today, my second hitch this summer. I don't fancy the idea not being able to hitchhike and travel THAT much this summer but unfortunately it is most likely to be the truth. My civil service starts exactly after one month, after which it will surely be quite dead when it comes to my hitching: somehow I just think that if and when I'm travelling (especially after the warm and during the cold) I will be using my free travelling tickets contributed by the State.

Anyways, today's lift was warm and nice. This hearty woman was going all the way to the Southern Finland to meet her relatives or something. I don't see that happening too often: women giving me a lift (though I used to look more hippie, if that has something to do with the issue). Originally from Western Finland but the fact that she'd been living in Eastern Finland for decades turned out to be a nice one.

To chat with people with karelian or savo dialects is definitely refreshing - for someone like me who is originally from those neighbourhoods. Talking with her about the life in the countryside, in one's own house or anywhere else than in a typical appartment house got me thinking that it might be challenging especially for us, finns, to live in an appartement house if you want to make buddies out of your neighbours. The reason is that they are close, way too close. We can hide it but not forget that if that if the wall would just not exist we could shake the hands of the neighbours we don't even know. Somehow it doesn't sound that odd that you would rather keep it that way. Rather not know who are living way too close. She, the driver, agreed.

I'm about to change that in my part. After living one year in this beautiful neighbourhood and in our own little commune house (and by the way, knowing and talking with all our neighbours) I'm moving to another city in an appartment house. I'm going to knock on the doors of my new neighbours, shake their hands and let them welcome me to the building. We'll see what happens. I mean, anything can happen.

Hitchhiking summer 2006

Hitch-hiking: Hoho - Jyväskylä
Distance: 25km
Time: 30min
Lifts: 3

Hey!

I started my hitch-hikings this summer not more than a couple weeks ago. I was visiting my friend maybe 25 kilometres from Jyväskylä. Was having some relaxing time there admiring his gardens and greenhouses for some time, and I left for Jyväskylä the same evening.

And not a bad start at all. I got three hitches, and no more than 10min standing beside the road altogether. The first hitch was only till the end of a rather small road leading to the main way, and we barely had time to discuss more than the weather. Got off, waited a couple of minutes and had another hitch. First he was taking left from the second but decided to take me to a better place to continue my trip - making extra 10-15km detour to his destination.

A little shamefully I respect this generosity you might once in a while see when hitch-hiking in Finland. I mean, sometimes it's a real blessing, like when it's raining, snowing or otherwise difficult to have a lift, but when the weather is nice and everything's smooth the "unnecessary" kilometres can easily turn out to be a great of a distraction for your (or at least my) travelling. I must admit that the ecological thingy is not at all the least thing behind that feeling. But hey, this doesn't happen every day, and basically it just expresses how hearty people these are.

So was he. We were discussing general things from living in Helsinki to changes in hitch-hiking culture in Finland during the couple of decades. The latter of which has very often turned out to be the topic of discussion when hitching. Basically, you will very likely hear something like this: "yes, I remember there were a lot of hitchhikers in the 60s and 70s, I even hitchhiked my self a couple of times... but I haven't seen many of You nowadays... still, maybe more today than a couple of years ago." Yes, you're right amigo, things are changing I believe. Hitchhiking is back on the road so to say.

Got off and then, again, singing something and having not even finished my song and a car slows down. It was so packed. A couple, maybe my age (25), a little girl and a small car with everything possible in it. They were nice even though we had this conversation which could have led us to uncomfortable situation: army, and why I didn't go there. I would like to say that "it's funny that people still..." but it's not. They, many people and in many places in Finland, can't accept and/or understand if I don't want to go to army. Not funny because I know there are still many young men suffering in Finland (yes, it's 2006) because of the social pressure not being able to say that "i'm doing the civil service instead."

Oh well, in a similar (or any other) situation, if you want to get out of it easily, you can always say what I said to this young couple. "I don't want to go to army because my heart tells me not to." So far, I have not met anyone who would start protesting against my decision to follow the voice of my heart.

Pling pling, pling pling.

First post. Never thought this would happen but what do you know. Another one having nothing to say still saying it. I still don't know what that nothing would be. Probably I will just start telling you (who?) small stories about my hitch hiking experiences.

It is SUMMER! It's time to move around!

Peace out.